Luin jostakin hiljattain, lähinnä kisatreeniä ajatellen, että koira palaa kentälle aina siinä tunnetilassa, missä se lähti sieltä edellisen kerran. Valitettavasti ei ole nyt antaa lähdettä tälle väitteelle, mutta se jäi jonnekin takaraivoon raksuttamaan ja kuulostaa omaan korvaani varsin loogiselta. Jos koira lopettaa treenin voittajana, ehkä lelu suussa leuhottaen, niin johan se on seuraavalla kerralla kerjäämässä lisää, haastamassa vielä vähän enemmän. Jos koira sen sijaan lopettaa "huh nyt on puristettu viimeisetkin pisarat" - fiiliksellä, vaikka ihan näennäisesti iloisena ja tyytyväisenäkin, voi seuraavalla kerralla olla matalampi into työskennellä ja homma jäädä helpommin kesken. Tämä koskee pääasiassa ei-rodunomaisia käytöksiä kuten vaikkapa tokoa, joillekin ehkä myös agilitya, johon kaikilla koirilla ei ole sellaista sisäsyntyistä paloa. Sen sijaan vaikkapa hyvä rekikoira tai metsästyskoira kestää kyllä välillä tuon "viimeinen pisara" - fiiliksenkin koska sisäinen motivaatio tehdä ko. asiaa (vetää rekeä, etsiä ja löytää riistaa) on niin äärimmäisen kova että se kantaa yli väsymyksenkin. Tottakai niidenkin pitää välillä päästä voittajana maaliin mutta voin vakuuttaa, että on aivan toinen asia kouluttaa huskysta rekikoiraa kuin agilitykoiraa, tokosta nyt puhumattakaan (been there, done that). Kouluttajan taitoa toki kysytään siinä, että osaa lopettaa treenin sen ollessa parhaimmillaan, mutta ihan aina se ei ole niin helppoa. Tekee mieli kokeilla, joskos se vielä kerran onnistuisi yhtä hienosti.. Ja toistoistahan koira oppii, joten eiköhän tehdä vielä yksi pätkä. Itse olen koko viime kesän Pihkan kanssa agilitytreeneissä opetellut (ja pääosin mielestäni onnistunutkin!) että lopetetaan siihen parhaimpaan, silloin, kun fiilis on ylimmillään. On välillä vaatinut luonteenlujuutta sanoa koutseille ettei me tehdä enää, nyt meni niin hyvin, kun samaisella radalla olisi voinut vielä kokeilla jotain eri ohjausta tai nipistää jostakin kaarroksesta muutaman sekunnin vähemmäksi. Pihka ei ole koira, jonka kanssa voi jäädä hinkkaamaan yksityiskohtia pitkäksi aikaa, jos se tekee kerran tai kaksi oikein, homma on siinä. Kolmannella ja neljännellä toistolla se alkaa miettiä, pitäiskö tässä nyt sittenkin suorittaa jotakin muuta ja paketti hajoaa.
Lumiin tämä asia liittyy siten, että olen pyrkinyt sen ollessa mukana koulukäynneillä aina päättämään vierailun kun pentu on rauhallisessa ja rennossa, tasapainoisessa fiiliksessä. Toiveena se, että jonain kauniina päivänä tunnetila yhdistyy tilanteeseen ja pentu virittyy automaattisesti oikealle taajuudelle, kun saa liivit päälleen. Tänään oltiin jo aika lähellä, Lumi oli huomattavasti rauhallisempi kuin aiempina kertoina, malttoi kunnolla jäädä rapsutuksiin vaikka välillä meinasikin hepuloida pingispallosta (nuoret saivat luvan pelata hetken tehtyään sen tunnin aiheena olleet tehtävät). Lumille alkaa myös kehittyä sosiaalista pelisilmää, jota olen Pihkassa aina ihaillut. Pihka tietää, kenen luokse kannattaa mennä ja osaa lähestyä hienosti, ei liian tunkeilevasti vaan juuri niin, miten näitä nuoria pitääkin lähestyä. Tänään näin Lumin ensimmäisiä kertoja tekevän vähän samaa ja olin hyvin, hyvin tyytyväinen.
Loppukevennykseksi kotivideo, jossa Unna 5 v on harjoitusohjaajana Lumille. Alussa harjoitellaan jalkojen läpi tulemista ja seuraavaksi halin antamista (eli esimerkiksi pyörätuolissa olevan tervehtimistä - miksei tuota tosin voisi käyttää nuortenkin kanssa). Tuo halijuttu on ihan ensimmäinen harjoitus aiheesta ja Lumi on vielä aika rauhaton, mutta uskon sen kyllä muutaman harjoituskerran jälkeen oppivan melko nopeasti tassujen paikat ja odottamaan rapsutuksia. Tassujen ei ole tarkoitus olla sylissä vaan penkillä, jotta koiran paino ei tule asiakkaan päälle ja tilanne muodostu näin epämukavaksi. Kuva tärisee hieman, sillä kuvaajana toimi 4 -vuotias Oula ;) Mainiota, kun on innokkaat ja pätevät avustajat ihan omasta takaa!
Lumi ja Unna
